“En ikinä! Tai ehkä sittenkin?” – Eli miten päädyin puhujaksi verkkotapahtumaan

Nainen kädet silmillä

Kuva: Brooke Cagle / Unsplash

Tämä on kokemustarina siitä, mitä tapahtuu, kun lyöttäytyy porukkaan, jossa uskotaan toisiin.

Käsi ylös se, joka mieluummin kirjoittaa kuin puhuu, laittaa sähköpostia kuin soittaa puhelimella ja tekee aina muistiinpanot paperille ennemmin kuin vaikka nauhoitteeksi kännykkään. Jos minulla olisi kolme kättä, ne olisivat kaikki nyt pystyssä.

Olen sosiaalinen ja puheliaskin mutta aika introvertti enkä varsinaisesti mikään esiintyjä. Tykkään heittää juttua porukassa, mutta hämmennyn, joskus suorastaan nolostun, jos kaikkien huomio kohdistuu minuun, vaikka kyse olisikin siitä, että vitsini oli vain kerrankin niin hyvä.

Kun vuosi sitten liityin Rekrytointi- ja osaamismarkkinat -tapahtuman jälkeen Piilo-osaajiin, en varsinaisesti osannut aavistaa, että vuoden päästä puhuisin itse kyseisessä tapahtumassa.

Valitse villimpi

Olin liittynyt Piilo-osaajien Facebook-tiimiin, ja ajattelin, että voisin samoilla tulilla autella myös Rekrytointi- ja osaamismarkkinoiden Facebook-viestinnässä. Ihan vain siellä taustalla.

Tapahtumapalavereissa oli rentoa. Oli mukavaa heitellä omia ajatuksia ja ideoita pienen porukan kesken. Jossain vaiheessa syntyi ajatus siitä, että puhujia tapahtumaan voisi rekrytä enemmän myös Piilareiden omista riveistä.

Perusluonteeltani hieman pessimistisenä ja uhkakuvia maalailevana ihmisenä olen kehittänyt itselleni toimintatavan, jota noudatan välillä jopa onnistuneesti: jos valittavissani on kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on turvallinen ja toinen villimpi, jopa hieman pelottava, valitsen sen pelottavamman. Koska jos uskallan mennä epämukavuusalueelle, todennäköisesti myös saan enemmän kuin valitsemalla tutun ja turvallisen tien.

Pari kuukautta sitten sain siis kuulla olevani yksi Rekrytointi- ja osaamismarkkinoiden puhujista. Eipä sitten muuta kuin puheenvuoroa suunnittelemaan. Ja jännittämään jo etukäteen.

Mirofoni ja on air radio

Kuva: Fringer Cat / Unsplash

Sparrausta sieltä sun täältä

Tätä kirjoittaessa Rekrytointi- ja osaamismarkkinoiden puheenvuoroni on juuri ollut (löydät sen Facebookin tapahtumaryhmästä), ja kun tämä blogikirjoitus ilmestyy, markkinat ovat juuri päättymässä (myös muut puheenvuorot ja tapahtumassa jaetut materiaalit löytyvät Facebookin tapahtumaryhmästä).

Miten monta sparraavaa viestiä sainkaan ennen tapahtumaa ja omaa puheenvuoroani (yksityisviesteillä ja esimerkiksi LinkedIn-kommentteina ja -nostoina)! Puhumattakaan siitä, että minuun oltiin valmiita satsaamaan kokonaisia sparrailusessioita.

Piilo-osaajissa apua saa, kun pyytää. Moni työyhteisö voisi ottaa oppia tällaisesta ilmapiiristä – miten paljon enemmän saataisiinkaan aikaiseksi, jos keskityttäisiin enemmän kannustamiseen kuin kampittamiseen? Jos lähtökohtana olisi se, että uskotaan toisiin?

Hymyilevät keltaiset ilmapallot

Kuva: Tim Mossholder, Unsplash

Etäältä yhteyteen

Työnhakijana sitä helposti etääntyy työpaikoista, varsinkin, jos etsii uutta työtä pitkään. Tarkoitan tällä sitä, että monet, ellei kaikki, työpaikat alkavat tuntua saavuttamattomilta, joltain sellaiselta, johon itsellä ei tunnu olevan osaa eikä arpaa. Työelämä tapahtuu tuolla jossakin.

Kyse on osallisuuden tunteen puutteesta. Siksi tarvitaan lisää osallisuuden kokemuksia tarjoavia yhteisöjä ja paikkoja, ihan kaikille työstatuksesta riippumatta. Jos ihmisiä yhdistää esimerkiksi kokemus työn ja rohkeuden etsimisestä (kuten Piilo-osaajissa), porukassa voidaan kokea yhteyttä. Yhteyden pohjalta voi syntyä osallisuutta, kun kaikki otetaan tasavertaisesti mukaan tekemään.

Hyvissä tarinoissa on lopussa opetus. Tämän tarinan minä oppi parista viime kuukaudesta sen, että sitä pystyy, kun haluaa, ja että hyvä seura buustaa oman rohkeuden ihan uusiin lukemiin.

Anna Vuorinen profiilikuvaKirjoittaja Anna Vuorinen on toimittaja ja viestinnän ammattilainen, joka kertoo mielellään rohkaisevia tarinoita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.