Mikä ilmastoviestinnässä mättää?

Kuva: Marskus Spiske /Unsplash

Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista ongelmista ja siitä nykymaailmassa ollaan varsin yksimielisiä. Ilmastonmuutoksesta ja sen vastaisista toimista viestiminen sen sijaan kaipaa selkeyttä ja toiveikkuutta.

Muistan oman “ilmastoherätykseni” kirkkaasti kuin eilisen päivän.

Luin joitakin vuosia sitten artikkelin, jossa kerrottiin ennätyshelteistä Siperiassa. Kaupungit, joissa lämpötila nousee keväisin juuri ja juuri plussan puolelle, olivat yhtäkkiä jopa 25-asteisen helteen kourissa. Kovat lämpötilat alkavat sulattaa Siperian ikiroutaa, minkä seuraukset ovat suorastaan katastrofaaliset: kokonaiset roudan päälle rakennetut taajamat saattavat tuhoutua.

Koska tässä ei ilmeisesti ollut ekokatastrofin makua vielä kylliksi, tulin lukeneeksi toisenkin artikkelin. Siinä kerrottiin ikiroudan sulamisen johtavan aikanaan myös siihen, että Siperian soihin varastoitunut huimat 70 miljardia tonnia metaania voi vapautua ilmakehään. Kun tähän lisätään vielä se tieto, että metaani on ilmakehään päästessään paljon voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta sen kuvittelemiseen, millaista tuhoa ilmastolle ja ihmiskunnalle on koitumassa.

“Näin paljon pahaa tulee tapahtumaan, jos emme tee jotain ja pian” -tyylinen viesti teki tehtävänsä: nuo kaksi artikkelia ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten pyrin nykyään elämään. Kaikkien kohdalla ankeat tulevaisuuden kuvat eivät kuitenkaan kannusta heti ekotekoihin vähäpäästöisemmän tulevaisuuden puolesta, vaan seurauksena on usein ahdistusta, pelkoa ja toivottomuuden tunnetta. 

Kuva: Li An Lim / Unsplash

Yksi ilmastoviestinnän suurimpia haasteita onkin se, miten vakavasta ja epämiellyttävästä aiheesta pystytään kertomaan karuja tosiasioita, samalla toimintaan ja vaikuttamiseen kannustaen. Ilmastoviestintä tavoittaa jo nykyisellään varmasti ne, jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita ilmastonmuutoksen torjumisesta, mutta millaisella viestinnällä saadaan talkoisiin mukaan myös heidät, joita vaikuttaminen ei lähtökohtaisesti kiinnosta?

Selkeyttä työnjakoon

Ensin pitäisi olla selvää, millaiset ilmastotoimet kuuluvat yksilötasolle ja mitkä yhteiskunnan päättäjille. Sosiaalipsykologi Annukka Vainion mukaan ilmastonmuutosviestintä kaipaakin samaa selkeyttä, johon koronapandemian viestinnässä panostettiin – ihmisten tulisi tietää, mitä he voivat yksittäisinä ihmisinä tehdä, ja mitkä asiat puolestaan vaativat rakenteellisia muutoksia. Kun työnjako on selkeä, on ihmisten myös helpompi vaatia päättäjiltä ilmastotekoja ja päättäjien puolestaan osoittaa olevansa valmiita rakenteellisten muutosten tekemiseen.

Minä teen, jos sinäkin teet

“Posin kautta” on kulunut hokema, mutta se pitää myös ilmastoviestinnän kohdalla kutinsa. Positiivisia mielikuvia tulevaisuuden ilmastoystävällisestä maailmasta on tärkeää luoda, sillä ne auttavat ihmisiä näkemään, että muutos on tehtävissä ja toiminnallamme on merkitystä. Ilmastoviestinnän tulisikin luoda toiveikkuuden ilmapiiriä esimerkiksi kertomalla yrityksistä, yhteisöistä ja ihmisistä, jotka ovat jo tehneet onnistuneita ilmastotoimia. Tietoa tarvitaan myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi asetetuista poliittisista tavoitteista ja siitä, mitä näiden tavoitteiden saavuttamisen eteen on jo tehty.

Ihmisten on siis saatava varmuutta siitä, että heidän tekemillään ilmastotoimilla on merkitystä ja että myös muut tekevät niitä. Jos luulemme, että meidän on aloitettava urakka nollasta ilman muiden ihmisten ja yhteisöjen osallistumista, pidämme helposti tehtävää mahdottomana ja ajattelemme, ettei siihen ryhtyminen maksa vaivaa – viimeinen tuomiohan lankeaa kaikkien meidän päällemme joka tapauksessa (kuuluisaa Muumien Piisamirotan fatalistista toteamusta mukaillen).

Äänensävyllä on väliä

Median luomilla mielikuvilla on valtavasti merkitystä. Esimerkiksi erään gallup-kyselyn tuloksista kerrotaan seuraavasti: “Yli puolet suomalaisista valmiita tinkimään elintasostaan ilmaston vuoksi”. Otsikko antaa sellaisen kuvan, että ilmastoteot tarkoittavat aina luopumista jostain paremmasta ja tyytymistä jollain tavalla huonompaan elämäntapaan. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa näkee ja kuulee paljon sellaisia sanoja kuin “tinkiminen” tai “luopuminen”. Tällaisista sanavalinnoista syntyy mielikuva, että ilmastoteot ovat suuria henkilökohtaisia uhrauksia, vaikka vähäpäästöisemmän elämän tavoittelu on usein myös palkitsevaa. Käytännön esimerkki: Kukaan tuskin panee näillä bensan hinnoilla pahakseen rahallista säästöä, joka syntyy autolla ajelun vähentämisestä.

Artikkelin olisi voinut otsikoida myös esimerkiksi näin: “Yli puolet suomalaisista valmiita muuttamaan elämäntyyliään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi”. Huomaatko sävyeron?

Epämukavien meemien kautta toimintaan

Ilmaston ja ympäristön tilaan liittyvä viestintä kuitenkin saa – ja sen pitääkin – herättää välillä myös epämukavia tunteita. Esimerkiksi ympäristöjärjestö Greenpeace kritisoi Instagram-tilillään suomalaisia teollisuudenaloja meemien avulla. Luonnonvarojen käytöstä voi toki tehdä infograafin ja laittaa sen somekanavalle, mutta teollisuuden rinnastaminen Taru Sormusten Herrasta -elokuvan sormusaaveeseen todennäköisesti nappaa paremmin suuren yleisön huomion (jos kohta se infograafi tarjoaakin varmasti tärkeää, tutkittua tietoa). Tuttu populaarikulttuuriviittaus auttaa ymmärtämään kritisoitavaa aihetta ja se voi provosoida myös heidät, jotka eivät ole asiasta lainkaan samaa mieltä, avaamaan sanaisen arkkunsa.

Epäkohdista on kerrottava tarvittaessa myös kärkkäästi ja huumorilla höystäen. Huumori auttaa lähes minkä tahansa aiheen käsittelyssä, koska sen avulla tärkeälle asialle saadaan huomiota. “Meemeily” keventää raskasta aihetta, ja kun sen lisäksi annetaan selkeitä toimintaohjeita, on lopputuloksena kannustavaa, toiveikkuutta lisäävää viestintää.

Ilmastoviestintä onnistuu kaiken kaikkiaan paremmin, kun se kertoo, mitä ongelmalle on tehtävissä, mitä parhaillaan jo tehdään ja missä asioissa ollaan jo onnistuttu – luo toivoa siitä, että ilmastoystävällinen tulevaisuus on aidosti mahdollista saavuttaa.

Katri Rantala on viestintäasiantuntija ja intohimoinen työelämän ilmiöiden ihmettelijä, joka pyrkii työssään tuomaan viranomaisviestintään ihmisläheistä otetta.