Koronavuosi 2020 – Kuinka selvisin, kun korona vei työn?

Kuva: Anna Shvets / Pexels

Tulin pääkaupunkiseudulle Karjalasta töitten perässä keväällä 2000, ja täällä minulle aukeni ihan uusi maailma, josta hankkia työkokemusta ja kehittää vahvaa ammatillista osaamista sekä luoda vahvaa työidentiteettiä. Innostuin uusista asioista ja kouluttauduin. Varsinkin kehitystyö ja innovaatiot sekä asiakaspalvelu ovat lähellä sydäntäni. Vierivä kivi ei sammaloidu. Välillä sain lähipiiristä palautetta siitä, että pitääkö sinun aina opiskella. Näin jälkeenpäin ajateltuna juuri se, että pidin osaamiseni ajan tasalla, pelasti minut, kun koronaepidemia iski keväällä 2020. Sekä oikeanlainen asennoituminen elämään – positiivisuus ja sisukkuus.

Kevät 2020 vei työn

Olin aina ollut siitä ylpeä, että en ollut päivääkään työttömänä sen jälkeen, kun tulin maalta pääkaupunkiseudulle. Olin tehnyt töitä 20 vuotta. Vaihdoin vuoden 2020 alussa työpaikkaa, ja en pelännyt muutosta. Minulla oli luja usko, että muutos on aina mahdollisuus. Nyt kävi kuitenkin niin, että iski maailmanlaajuinen pandemia, joka vaikutti työpaikkoihin Suomessa. Uusi työnantajani reagoi heti.

Minut irtisanottiin koeajalla WhatsApp-viestillä vedoten koronan aiheuttamaan taloudelliseen tilanteeseen. Irtisanominen oli laiton, sillä hallitus oli vasta tekemässä muutosta lakiin. Irtisanominen koeajalla tuotannollisista ja taloudellisista syistä oli mahdollista vasta 1.4.2020 jälkeen. Minut sanottiin irti maaliskuun puolella. Liitto selvitteli asiaa ja olisi lähtenyt oikeuteen asiasta, mutta en halunnut, koska minulla oli myös henkilökohtaisia kytköksiä työnantajaan.

Halusin laittaa kaiken tarmoni uuden työpaikan löytämiseen. Toki elämää varjosti huoli toimeentulosta. Asuin yksin ja minulla oli iso vuokra maksettavana, ja toimeentulo tippui puoleen. En ollut koskaan tarvinnut Kelan tukia, joten minulle oli yllätys, miten pieni asumistuki on pk-seudulla. Sain 44 euroa kuukaudessa. Ilman läheisten tukea en olisi pärjännyt pahimman yli.

Kuva: Joy Stamp / Unsplash

Työnhaku

Irtisanomisen jälkeen vedin henkeä yhden päivän. Sitten aloitin työnhaun. Oli yllätys, että työttömäksi ilmoittautuminen tehdään nykyään verkossa. Työttömän maailma oli muuttunut paljon 20 vuodessa. Samoin Kelan kanssa asioiminen tapahtui verkossa. Osallistuin aktiivisesti Työvoimatoimiston tarjoamiin palveluihin. Päivitin ansioluetteloni ja loin myös visuaalisen CV:n. Loin profiilit ja hakuvahdit rekrytointifirmojen sekä isojen työllistäjien sivustoille, kuten Helsingin kaupunki, Espoon kaupunki, Helsingin yliopisto, HUS. Alkoi hektinen työnhaku.

Kirjoitin neljän kuukauden aikana kaikkiaan 85 työpaikkahakemusta. Siitä poiki lukemattomia videohaastatteluja. Välillä pääsin toiselle sijalle, välillä jäin viidenneksi. Välillä paikasta ei kuulunut mitään. Hain töitä 6–7 päivänä viikossa. Korona-aika vaikutti työpaikkahaastatteluihinkin niin, että ensin piti kuvata itsestään video, ja tämän jälkeen haastattelut tehtiin Skypen tai Teamsin kautta.

Minua oli varoteltu, että liki viisikymppisenä hakijana minä en saisi enää kutsuja haastatteluihin. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä hain asiantuntijan töitä. Siinä ei 50:n ikä ole niin iso tekijä kuin muissa tehtävissä. Lopulta sain kaksi työpaikkaa, ja toisen niistä sitten valitsin. Tärkeää oli se, etten antanut työttömyyden vaikuttaa omanarvontunteeseeni. Hain töitä ihan avoimesti ja kerroin työnhaustani somessa. Poikkeusaika mahdollisti sen. Työttömyyteen liittyy Suomessa häpeän leima. Kukaan ei poikkeusaikana ihmetellyt työttömyyttäni vaan sain paljon ymmärrystä ja tsemppiä.

Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli

Minusta tuli suunnittelun asiantuntija

Aloitin elokuun alussa 2020 määräaikaisen työsuhteen Kelalla suunnittelun asiantuntijana. Työ on ollut mielekästä ja haastavaa, ja pidän kovasti sekä itse työstä että työyhteisöstä. Koronaepidemian takia työyhteisö on etätöissä, ja kollegoita en ole tavannut paria henkilöä lukuun ottamatta. Minut otettiin lämpimästi vastaan uuteen työhön. Sain tuntea olevani kaivattu ja tervetullut kollega.

Olen oppinut valtavan paljon, ja minut vakinaistettiin työhön 1.1.2021. Työparini jäi vuoden vaihteessa opintovapaalle, ja nyt olen yksin tässä tehtävässä. Onneksi minulla on hyvä työyhteisön tuki ja lisäksi minulle etsitään työparia. Kaikesta kokemastani haluan sanoa, että koskaan ei pidä luovuttaa. Irtisanominen oli vaikea asia, mutta lopuksi kaikki kääntyi parhain päin. Jälkeen päin olen ajatellut, että irtisanominen oli onni minulle. Siksi katse kannattaa aina pitää kohti tulevaa eikä kannata murehtia mennyttä.

Kirjoittaja Anne Hirvonen on markkinointitradenomi ja Service Designer Espoosta. Häntä kiinnostavat terveysteknologia ja virtuaaliset terveyspalvelut, samoin tulevaisuuden tutkiminen ja heikot signaalit. Annella on kokemusta Nokialta ja muista kansainvälisistä yrityksistä, yliopistomaailmasta sekä järjestökentästä.