Mikä kuuden tunnin työpäivässä pelottaa?

Photo by Carl Heyerdahl on Unsplash

Ajatus työajan lyhentämisestä kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin ei ole Suomessa millään tapaa uusi, mutta asiasta keskustelu on saanut tänä vuonna uutta nostetta pääministeri Sanna Marinin nostettua ajatuksen uudestaan esille. Marinin ehdotusta on pidetty laajalti suorastaan vaarallisena, vaikka Suomessa aiemmin tehdyt työaikakokeilut osoittavat selvästi lyhyemmän työpäivän avulla saavutettavat hyödyt. Muutos tuntuu usein pelottavalta, ja osittain siitä on tässäkin kyse.

“Vastuutonta taloudenpitoa ja haihattelua”, totesi Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju kuultuaan pääministeri Sanna Marinin kannanoton nelipäiväisten työviikkojen ja kuusituntisten työpäivien puolesta. Kangasharjun mukaan työpäiviä tulisi tässä taloustilanteessa päinvastoin pidentää, eikä työpäivien lyhentämiseen ole ilman valtion menoja edes mahdollisuutta. Elinkeinoelämän etujärjestöt puolestaan ovat moittineet Marinin esitystä “totaalisen vääräksi”, sillä esityksen toteutuessa kustannukset nousisivat ja työnantajien kilpailukyky heikentyisi. Samaiset järjestöt ovat lisäksi tuoneet esille, että Suomessa tehdään jo nykyisellään lyhyitä työpäiviä muihin EU-maihin verrattuna silloinkin, kun kyseessä on kokoaikainen työ.

Ajatus lyhyemmästä työpäivästä ei ole Suomessa uusi. Kun tarkastellaan suomalaista työajan historiaa, voi todeta, että työajat ovat pitkällä aikavälillä joka tapauksessa olleet lyhenemään päin: taakse ovat jääneet yhdessä vuorossa tehtävät 12-tuntiset työpäivät ja jatkuva viikonlopputyö. Ei tunnu mahdottomalta, etteikö työaika voisi lyhentyä entisestään automaation korvatessa ihmisten työpanosta.

Suomessa on myös toteutettu jo 1990-luvun puolella jopa vuosia kestäneitä kokeiluja, joiden kiistaton tulos on ollut se, että kuusituntinen työpäivä lisää paitsi työn tuottavuutta myös työntekijöiden tyytyväisyyttä ja sitoutuneisuutta työhön. Työntekijät pystyivät yhdistämään työn ja muun elämän joustavammin, mikä on osaltaan auttanut vähentämään myös työuupumusta. Erään saksalaisen tutkimuksen mukaan seitsemännen työtunnin aikana työteho laskee neljänneksellä, ja kahdeksas tunti tehdään käytännössä vain puoliteholla, joten kokeilun ansiosta työpäivästä saatiin leikattua tämä ylimääräinen, huonosti tuottava “höttö” pois.

Yhdessä kokeilun menestystarinoista, vaasalaisessa muoviputkia valmistaneessa KWH Pipessa, työaikaa lyhennettiin kahdella tunnilla päivässä, mutta palkkataso pidettiin edelleen suunnilleen kahdeksan tunnin tasolla. Työn tuottavuus parani siinä määrin, että lyhyemmästä työajasta pystyttiin maksamaan entisen suuruista palkkaa, ja kalliit työkoneetkin maksoivat itsensä paremmin takaisin, sillä ne olivat pidempään yhtäjaksoisessa käytössä. Kyseisessä yrityksessä tuottavuus parani peräti 42,2 prosenttia työtuntia kohden, ja samansuuntaisia huipputuloksia tehtiin monissa muissakin kokeiluun osallistuneissa yrityksissä.

KWH Pipella lyhyeksi tarkoitettu kokeilu venyi lopulta 16-vuotiseksi, ja se harmillisesti tuli päätökseen yrityksen yhdistyttyä erääseen toiseen yritykseen. Kokeilun alkaessa avainasemassa oli ollut yrityksen johdon avoimuus uudella tavalla toimimista kohtaan, ja nyt yritysten yhdistyessä johtoporras ei osoittanutkaan samaa avoimuutta, vaikka tulokset puhuivat – tai tässä tapauksessa paremminkin huusivat kurkku suorana – erittäin selkeästi puolestaan. Työnantajajärjestö painosti lopettamaan “tällaisen kommunistisen” kokeilun, ja lopulta kokeilu päädyttiin paketoimaan monissa muissakin yrityksissä ainakin osittain sosiaalisen paineen vuoksi.

Photo by Sonja Langford on Unsplash

Olen aina hämmästellyt ihmisen kykyä olla uskomatta todeksi, mikä on aivan selvästi todeksi osoitettu. Työaikakokeilut näyttivät, että meidän on mahdollista toimia yhteiskunnan tuottavina jäseninä pienemmällä ajallisella panostuksella. Sen ansiosta olemme terveempiä ja työkykyisiä pidempään, mistä koituu suoraa hyötyä työnantajille. Kuuden tunnin työpäivä mahdollistaa myös lisäkäsien palkkaamisen, sillä monissa paikoissa työtä voidaan tehdä 6+6 -periaatteella kahdessa vuorossa. Hyvistä tuloksista huolimatta lyhyempää työaikaa ei välttämättä olla valmiita edes harkitsemaan. Miksi ihmeessä?

Syitä on monia. 1990-luvun lama loi otollisen ilmapiirin työaikakokeilulle, jota ei myöhemmin laman taittuessa ja työtilanteen parantuessa enää tarvittukaan. Penseälle suhtautumiselle on myös arkisempia syitä. Kaikki työntekijät eivät pääse kuuden tunnin työajan piiriin esimerkiksi työn luonteen vuoksi, mikä on omiaan herättämään kokemuksia epäoikeudenmukaisuudesta. Koetaan herkästi, että lyhyempi työaika on pois niiltä, jotka eivät pääse sen suomista eduista nauttimaan. Lisäksi yhteiskunnan muut osa-alueet eivät toimi kuuden tunnin sykleissä, jolloin aikataulujen yhteen sovittaminen lasten päivähoidon ja vaikkapa omien harrastusten kanssa voi olla hankalaa. Työvoimakustannusten nousu ja mahdolliset palkkojen alennukset nähdään myös työajan lyhentämisen ongelmina. Väitöskirjatutkija Timo Anttila havaitsi omassa tutkimuksessaan myös ikävän tasa-arvo-ongelman: työajan lyhentämisestä seuranneet palkanalennukset kohdistuivat useimmiten naisvaltaisille aloille.

Tiivistäen voisi sanoa, että mistään helposta rastista ei työajan muutoksessa ole kyse. Onnistuessaan tämä muutos lisäisi olennaisesti työntekijöiden hyvinvointia ja työn tuottavuutta, mutta muutos vaatii äärimmäisen vahvaa luottamusta palkansaajan ja työnantajan välillä sekä yksinkertaisesti uskallusta kokeilla uusia toimintatapoja. Raivokas vastustus kertonee siitä, että kyse on ennen kaikkea muutoksen pelosta. Jos työajan lyhentämisen vastustamisen taustalla olisi vain puhtaasti rationaalisia syitä, tuskin kokeilua arvosteltaisiin voimakkain sanakääntein kommunistiseksi ja vaaralliseksi, vastuuntunnottomaksi haihatteluksi.

Tällaista muutosta ei toki silmänräpäyksessä tehdä, mutta uskon, että väistämättä se jossain vaiheessa tehdään. Työntekijöiden uupuminen ja siitä seuraava työurien katkeaminen lyhyeen on ongelma, joka tuijottaa meitä suoraan silmiin tälläkin hetkellä, ja meidän on aika myöntää, että kahdeksan tunnin malli ei enää toimi jokaisessa työssä. Se, että työaikamme Suomessa on jo nykyisellään EU:n lyhimpiä, ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi pyrkiä juuri meitä parhaiten palvelevaa mallia kohti.

Katri Rantala on media-alan generalisti, intohimoinen luovan työn tekijöiden puolestapuhuja ja työelämän ilmiöiden ihmettelijä, joka pyrkii tällä hetkellä työssään tuomaan virkamiesviestintään ihmisläheistä otetta.