Henkilökohtaisen poikkeusajan jälkeen – Työelämässä uupumustoipilaana

Tulitikkuja rivissä, yksi puoliksi palanut.

Kuva: Jaana Saramies

Neljännes työntekijöistä Suomessa kärsii työuupumuksesta ja minä olen yksi heistä. Miltä työelämä näyttää ja tuntuu vuosi uupumisen jälkeen?

En muista viime vuoden syksystä juuri mitään. Kirkkaana tulee mieleen vain kolme asiaa:

  • Se syyskuun ilta, kun ensimmäistä kertaa ahdisti ajatus mennä seuraavana päivänä töihin unelmaduuniini 
  • Lokakuisen museopäivän ilo lasten kanssa syyslomalla
  • Romahdus marraskuussa palaverin jälkeen Ihan Tavallisena työpäivänä

Näiden välissä pelkkää harmaata. Unettomia öitä, itkuisia päiviä. Arvokkaita valonpilkahduksia työkavereiden kanssa ja empaattisia keskusteluja esihenkilön kanssa, mitkä eivät kumminkaan riittäneet. Marraskuussa kehoni luovutti ja jäin vastahakoisesti sairauslomalle uupumuksen, unettomuuden ja masennuksen diagnoosit harteillani.

Onneksi.

Viime viikkoina vuoden takaiset muistot ovat alkaneet väijyä mielessäni. Olen toipunut hyvin ja aloittanut uudessa työssä ja työpaikassa. Teen ensimmäistä kertaa tänä vuonna täyttä työaikaa, mikä hieman jännittää. Tuntosarveni ovat jatkuvasti enemmän pystyssä.

Henkilö kuuntelee kädessään olevaa herätyskelloa.

Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli

Kevään poikkeusaika oli minulle yllättävän parantavaa: Etäkoulu ja kotipäiväkoti pakottivat keskittymään tärkeimpään – perheeseeni – ja toi arvoni näkyviksi arkeen. Lyhennetty työaika auttoi toipumisessa ja suojasi suorittamista vastaan.

Syksyn alussa alkanut uusi työ on minulle uraunelmien täyttymys. Olen päässyt juuri sellaiseen rooliin, jollaista olen viime vuodet tavoitellut. Samaan aikaan, kun kihisen innosta tehtäviäni ja saavuttamiani riittävän suuria saappaita kohtaan, en voi olla olematta hieman varuillani. Tällä kertaa en halua polttaa itseäni. Tällä kertaa haluan varjella itseäni – jopa omalta innostukseltani ja liialliselta työn imulta.

Henkilö nauraa tikkaiden huipulla.

Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli

Nämä ovat tämän hetken keinoni, joilla pidän itseäni pinnalla, innoissaan mutta riittävän hyvänä:

  • Seuraan hälytysmerkkejä. Sairausloman jälkeen työstin itselleni listan omista ylikuormituksen ja uupumisen varoitusmerkeistä. Tähän listaan kuuluu perinteisen aamuyövalvomisen lisäksi mm. luovuuden kuihtuminen ja ärtyisyys lasten kanssa.
  • Suitsin itseäni. Olen opetellut hokemaan: ”Mä oon vain töissä täällä.” Se ei tarkoita, ettenkö tekisi työtäni hyvin ja intohimolla. Mutta se kyllä tarkoittaa sitä, että työ ei ole tärkeintä vaan haluan säästää energiaani ja intoani myös muuhun.
  • Olen oman hyvinvointini vartija. Huolehdin työpäivien tauoista aiempaa paremmin ja kehun itseäni, kun toteutan edes yhden ruudulle automaattisesti pomppaavista taukojumpista. En enää jätä lounaita väliin.
  • Varmistan voimavarani työssäSen lisäksi, että yritän varmistaa palautumiseni, kiinnitän huomiota myös työssä palautumiseen. Haen sosiaalista tukea ja pidän visusti huolta, että aikaa riittää myös minulle mielekkäille ja merkityksellisille tehtäville kiireenkin keskellä.
  • En ole yksin. Selvitin uuden paikan työterveydestä, mitä ennaltaehkäisevää tukea voin sieltä saada. Lisäksi jatkan sairauslomalla alkanutta terapiaa ja huollan omaa mieltäni. Opettelen toimivampia ja terveellisempiä ajatus- ja toimintamalleja.
  • Muistutan itseäni perspektiivistä. Minulla on (toivottavasti) vuosikymmeniä työelämää vielä edessä. Minä ehdin kyllä saavuttaa vielä monia unelmia eikä urani ole sementoitu. Minulla ei ole kiire.

Joka neljäs suomalainen työikäinen sairastuu jossain kohtaa työuupumukseen. Käytän sanaa ”sairastuu” kenties hieman väljästi, koska työuupumusta ei Suomessa ole luokiteltu sairaudeksi vaan häiriötilaksi. Toisinkin ajattelevia alan ammattilaisia on, mikä ilahduttaa. Joka tapauksessa varmaa on se, että kukaan uupumuksen kanssa tai sen rajamailla taisteleva ei ole yksin.

Toivon yhteiskunnassa ja työpaikoilla laajempaa heräämistä siihen, että työuupumuksen tai sen hoidon ei tulisi olla vain yksilön harteilla vaan koko työyhteisön asia. Kuten aivotutkija Minna Huotilainen sanoi osuvasti Kauppalehden podcastissa:

”Ensimmäinen ihminen, joka kokee uupumusta työpaikalla, on majakan valo tai merkkivalo: Hänellä on se uupumus, mutta se on täällä.
Meidän työpaikalla.
Silloin se tarkoittaa, että täällä on jotain, mitä pitää lähteä muuttamaan.”

Vähin, mitä voit itse tehdä, on pitää huolta itsestäsi, jaksamisestasi ja palautumisesta.

Jaana Saramies, profiilikuvaKirjoittaja Jaana Saramies on Piilo-osaajat ry:n perustajajäsen. Lisäksi Jaana on henkilöstöanalytiikan sanansaattaja, kehittäjä ja tuleva tietokirjailija, jonka ohjaavia arvoja ovat auttaminen, yhdenvertaisuus ja innostus. Jaana syttyy paremman työelämän luomisesta HR-tiedolla johtamisen keinoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *