Myös järjestöaktiivit uupuvat, ja syy siihen on rakenteellinen

Kuiva aavikko

Kuva: Jeremy Bishop /Unsplash

Järjestöaktiivina toimiminen antaa monelle arvokasta kokemusta työelämää varten. Valitettavan monella aktiiviuteen liittyy myös loppuun palaminen, jonka syy on osaltaan rakenteissa. Yksilöllä on vastuu omasta jaksamisestaan, mutta yksilöpuheella ei korjata uupumiseen johtavia kollektiivisia asenteita.

Opiskeluajoilta jäi maisterintutkinnon lisäksi käteen paljon hauskoja muistoja ja tärkeitä, opiskelijajärjestöstä saatuja oppeja työelämää varten. Toisaalta kehoni muistaa myös edelleen miltä tuntuu, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Puhelimen kalenteri muistutti aamusta iltaan tekemättömistä asioista ja enimmäkseen järjestöaktiiveista koostuneen kaveripiirin kanssa puhuttiin paljolti niistä samoista tekemättömistä asioista. Mukavan vapaa-ajan toiminnan sijaan aktiivius muuttui nopeasti elämäni ensimmäiseksi kokemukseksi uupumisesta.

Siirryin opiskeluista työelämään ja järjestöaktiivius tuli mukana vapaa-ajalle. “Enää en polta itseäni loppuun”, ajattelin – tunnistinhan nyt paremmin oman jaksamiseni rajat. Seinät kuitenkin jatkoivat edelleen kaatumistaan. Olin aiemmin oppinut, että levätä ehtii haudassakin, joten meno oli sen mukaista – erilaisia vastuita oli kokoaikaisen päivätyön lisäksi yhtäkkiä kolmessa eri järjestössä. Asioista kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto, koska se olisi tuntunut muun porukan jättämiseltä pulaan. Jokainen hoitaa oman tonttinsa, ja minun olisi hoidettava omani (vaikka tonttini oli aikaa sitten ehtinyt jo levitä hallitsemattoman suureksi).

Onneksi ihmiskeho on viisas ja se tietää, milloin raja on ylitetty. Sittemmin vauhtini on hidastunut, ja aivoissani on tilaa pohdinnalle siitä, miksi järjestötoiminta tuntuu olevan monille, etenkin nuorille, reitti elämän suorittamiseen ja sitä kautta takuuvarmaan loppuunpalamiseen.

Roskia maassa

Kuva: Katri Rantala

Lapin ylioppilaslehti kirjoitti taannoin opiskelijajärjestöjen työkulttuurin ongelmista, jotka monilla nuorilla aktiiveilla johtavat uupumiseen. Hoidettavana on opiskelun lisäksi usein palkkatyö ja vastuullinen rooli opiskelijoiden edunvalvonnasta vastaavassa järjestössä. Aktiivien jaksamista voidaan aina tukea hyvällä perehdytyksellä ja huolehtimalla siitä, että kaikki tuntevat oman roolinsa osana kokonaisuutta. Tällä ei kuitenkaan voi korjata rakenteellista ongelmaa: järjestöjen resurssit – sekä aktiivien määrä että varmasti myös raha – ovat vähentymään päin samalla, kun toimintaa halutaan kehittää ja laajentaa jatkuvasti. Lapin ylioppilaslehden artikkelissa tuotiinkin esiin se, että järjestötoiminta ei ole työ vaan vapaa-ajan harrastus, jota ei tarvitse tehdä ammattilaistasolla – ja hyvä niin, kysehän on vapaaehtoistyöstä.

Aktiivien kalenterit saattavat helposti täyttyä muustakin vapaaehtoisesta tekemisestä järjestötoiminnan ohella: aktiivinen, nopeatempoisesta tekemisestä ja vaihtelevista tilanteista nauttiva henkilö hakeutuu usein mielellään myös muiden harrastusten ja vapaaehtoistöiden pariin. Lopputulemana on helposti minuutilleen aikataulutettu, suorittamiseen perustuva elämä, johon ei välttämättä mahdu edes kunnollisia yöunia.

Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä yksioikoista päätelmää, että uupumiseen taipuvaiset ihmiset eivät vain osaa keskittyä olennaiseen. Järjestötoimijoiden uupumisen syy on osaltaan ilman muuta rakenteellinen, eikä sitä ainoastaan yksilön vastuuta korostamalla korjata.

Lehdet

Kuva: Katri Rantala

Ajatus siitä, että järjestötyötä ei tarvitse välttämättä tehdä jatkuvasti kehittäen ja ammattimaiseen työn jälkeen pyrkien, on ajatuksena tietenkin hyvä, mutta nykyisessä ilmapiirissä sitä on haastava toteuttaa käytännössä. Elämmehän kulttuurissa, jossa yhtäältä kehotetaan olemaan armollinen itseään kohtaan ja huolehtimaan omasta jaksamisestaan – opetella sanomaan ei. Toisaalta jatkuvasta kiireestä ja kiireen päivittelemisestä on tullut niin normaalia, ettemme edes välttämättä tiedä, mitä se armollisuus itseä kohtaan käytännössä tarkoittaa. Miten on mahdollista pysähtyä, kun pysähtymistä ei todellisuudessa tueta? Jos on täysin hyväksyttävää pitää yhtenä small talkin aiheena sitä, miten lähellä itse kukin kulloinkin on loppuunpalamista, onko meillä todellisuudessa työkaluja tai tahtoa puuttua kasautuviin tehtävälistoihin ja kasvavaan pahoinvointiin?

Toisin sanoen ajamme sekä itsemme että toisemme ylläpitämään työkulttuuria, jossa on ihan okei olla jatkuvasti pohjattoman väsynyt.

Vapaaehtoistyön yhtenä keskeisenä tarkoituksena on tuottaa hyvinvointia paitsi työn lopputuloksesta nauttiville ihmisille myös aktiiveille itselleen. Siksi huilia ehtii haudassakin -retoriikasta on pyrittävä tietoisesti eroon ja työlle on asetettava järkevät rajat. Kehitetään toimintaa sen verran kuin resurssien rajoissa on mahdollista. Pidetään huoli uusien aktiivien riittävästä perehdytyksestä ja avoimesta kommunikaatiosta. Huolehditaan siitä, että vastuut jakautuvat tasaisesti. Opetellaan sanomaan ei ja uskotaan, kun järjestökaveri sanoo ei.

Toteutetaan siis järjestötyön kulttuurin muutosta – hitaasti mutta varmasti.

Katri Rantala on intohimoinen työelämän ilmiöiden ihmettelijä, joka pyrkii työssään tuomaan viranomaisviestintään ihmisläheistä otetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.