Oodi keski-iälle

Synttärikakku kynttilöin

Kuva: Efraimstochter / Pixabay

Luin keski-ikäisyyttä käsittelevän kirjan[1], jossa kerrottiin siitä, miten ihmiselämän puolenvälin tienoilla monille tulee vaihe, jossa kokee olevansa hukassa ja etsivänsä suuntaa niin yksityis- kuin työelämässään. Usein tähän elämänvaiheeseen liittyy masennusta, ja esimerkiksi avioerot ovat yleisiä. Huollettavat, jos niitä on, itsenäistyvät ja aloittavat oman elämänsä. Olo voi tuntua monesta syystä merkityksettömältä, ja itsetunto voi laskea hyvinkin matalalle.

Ehkä uskallan paljastaa, että otin kirjan kanssa pienen varaslähdön. Mutta en niin isoa, ettenkö voisi tässä kirjoituksessa pohtia ikäasioita työelämän näkökulmasta. Olen jo kokenut se, kun nuoremmat kirivät etumatkani kiinni ja painavat vasemmalta lujaa ohi. Toissa kesänä olin kesätöissä parikymppisten kanssa, ja täytyy kyllä sanoa, että sitä ikää on ikävä! Silloin osasi jo aika paljon kaikkea ja pystyi seisomaan melko tyydyttävästi ja pystypäin omilla jaloillaan – sillä vastuu ei juurikaan vielä painanut eikä pelko epäonnistumisesta puhallellut pääkopassa. Suorituskykynsä huipulla oleviin aivoihin pystyi vain kaatamaan tietoa, ja itsekin tiesi olevansa melko fiksu ja tietävänsä monesta asiasta paljon. Energiaa riitti hurjan moniin asioihin, eikä kroppa mennyt hevillä jumiin.
Uutisten seuraaminen ei hengästyttänyt eikä ahdistanut vaan enemmänkin innosti. Vain taivas oli rajana sille, mitä pystyi kuvittelemaan tulevaisuuden tuovan tullessaan. Usko itseen oli tapissa.

Nuoria

Kuva: Dimhou/Pixabay

Anssi Kela laulaa luokkakokousaiheisessa 1972-biisissään, että ”mitä vanhemmiksi vartutaan, sitä tyhmemmiksi muututaan”[2]. Hymähtäen totean, että osaisiko tuota paremmin sanoa. Välillä tuntuu, että elämässä on vain liikaa handlattavaa ja turhan monia prosesseja meneillään yhtä aikaa: työasioiden lisäksi (ja niihin kietoutuen) pohdituttavat asumis- ja perheasiat, omien vanhempien tilanne – ja ylipäätään se iso kysymys, elänkö sellaista elämää, jota haluan elää. Tuntuu olevan viimeiset hetket valita se oma elämäntyyli. Työelämässä miettii, jäädäkö paikoilleen vai tavoitellako jotakin lisää tai vaihtaako jopa kokonaan uuteen. Oikeasti mikään valinta ei tietenkään ole kiveen hakattu, ja keski-ikäisille – ja sen ylittäneillekin – on edelleen ovia raollaan (tämä sanavalinta siksi, että harvoinpa ne ovet apposen ammollaan ovat kenellekään, vaan pitää uskaltaa koputella tai jopa kurkistaa itse sisään).

Näennäisestä vanhenemisen mollaamisesta huolimatta Kelan biisi henkii haikeudensekaista riemua siitä, että vihdoin ymmärtää ja uskaltaa tunnustaa tietävänsä ”paskaakaan mistään”. Keski-ikäisen valtteja työmarkkinoilla voivatkin olla itsetuntemus, rajaamisen taito ja raatorehellisyys – sekä kyky nauraa itselle ja omille virheilleen. Nämä voivat olla mitä hedelmällisintä maaperää suurille tai vähän pienemmille saavutuksille. Myös kirjoituksen alussa mainitsemassani kirjassa todetaan, että keski-iän kriisin täytyy tulla,
jotta voisi taas tapahtua kasvua ja ihmisen lopusta (työ)elämästä voisi tulla tyydyttävää, enemmän hänen itsensä näköistä ja kasvuntäyteistä. Kivun kautta syntyy uutta, ja jonkin vanhan on kuoltava, ennen kuin uutta voi syntyä.

Nainen auringossa

Kuva: Skullman/Pixabay

Toivoisin, että iän myötä oppisin yhä enemmän tekemään oikeita asioita sen sijaan, että teen paljon asioita. Olkoon kuinka ”kalkkista” tahansa, tässä multitaskauksen maailmassakin haluan uskoa siihen, että rauhassa hyvin loppuun tehty on parempi kuin sinne tänne roiskittu. Ajattelin pitkään, että vahvuus on sitä, että tekee mahdollisimman paljon. Nyt ajattelen, että vahvuus
on sitä, että osaa valita ja rajata tekemisensä. Ennen vahvuus oli sitä, että sai suoritettua lukuisat tehtävänsä. Nykyään tarvitsen vahvuutta ennen kaikkea rajojen vetämiseen.

Melinda Gates kirjoittaa: ”Jos en täytä kalenteriani asioilla, joita pidän tärkeinä, muut täyttävät sen sillä, mitä he pitävät tärkeänä.”[3] Alan ohjautua ulkoapäin ja trendien mukaan sen sijaan, että tekisin (keski-ikäisen itsepintaisesti) niin kuin itse haluan ja koen oikeaksi. Jokainen varmasti muistaa, miten teini-ikäisenä häpesi noloja keski-ikäisiä vanhempiaan. Nyt kun palaa katsomaan niitä tilanteita, näkee, miten omat vanhemmat saavuttivat sen vaiheen, jossa toisten mielipiteet painavat juuri sopivan vähän – eli eivät juuri mitään.

Onko työpaikoilla osattu ottaa käyttöön keski-ikäisten potentiaali, vai ajavatko pendolinot jatkuvasti dieselveturien ohi rekrytoinneissa ja työnjaoissa? Meillä jokaisella on paljon annettavaa työelämässä – ihan joka iässä.

Olin otsikoinut tämän blogikirjoituksen aihion työnimellä ”Ammatillisessa aallonpohjassa”. Liekö tullut kirjoitettua se jossakin tunnealhossa. Onneksi keksin lopulta paremman. Sillä keski-ikä on sen arvoinen.

Kirjoittaja Anna Vuorinen on toimittajan identiteettiä sydämessään vaaliva viestinnän ammattilainen, joka työskentelee nykyään koulutussihteerinä.
Lähteet: [1]James Hollis: Kenen elämää elät? Löydä oma tiesi keski-iästä eteenpäin. (Rasalas 2010)
[2]Tarkennettakoon tähän, että Anssi Kela oli 1972-kappaleen tehdessään vain kolmekymppinen, joten sitä ei ehkä varsinaisesti voi pitää minään keski-ikäisyyden anthemina
[3] Melinda Gates: Tasa-arvo. Nyt. (Like 2019.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.