Iloa ja inhoa toimistoissa ja tehtaissa

12 kuvaa naisesta eri ilmeillä

Kuva: Andrea Piacquadio / Pexels

Tunteet ovat työyhteisön, työntekijän ja työnhakijan voimavara.

Ihmisen perustunteista on olemassa hieman toisistaan poikkeavia listauksia, mutta usein perustunteiksi luokitellaan tunnetutkimuksen pioneerin Paul Ekmanin luoman teorian mukaan ilo (tai mielihyvä), suru, pelko, viha, inho ja hämmästys. Perustunteet ovat universaaleja: ne tunnistetaan maailmanlaajuisesti ja ihmiset kulttuuritaustasta riippumatta ilmaisevat niitä samankaltaisilla ilmeillä ja eleillä.

Vaikka usein niukasti tunteitaan ilmaisevia suomalaisia katsoessa ei aina uskoisi, tunteet – toisin sanoen mielen tapahtumat – ovat luonnollisesti läsnä kaikessa ihmisen toiminnassa. Työpaikoilla ja työnhaussa tietty asiakeskeisyys on perusteltua ja hyvästä, mutta tunteitakaan ei voi eikä saisi täysin sivuuttaa. Ei niin kauan kuin työpaikoilla toimii ihmisiä. Hyvin usein tunteet näkyvät lähimmäisen ilmeistä, eleistä ja äänenpainoista, ja vaikka niitä ei otettaisi puheeksi, ne vaikuttavat ja tarttuvat ihmisestä toiseen. Tunteet ohjaavat osaltaan ihmisten toimintaa, ja niillä on sekä myönteiseksi että kielteiseksi koettuja vaikutuksia.

Esimerkiksi siinä, millaiseksi työpaikan ilmapiiri koetaan, on paljon kyse tunteista. On ikävää, että ”tunteilu” on leimattu kulttuurissamme hieman ivallisesti. Tunteet kun itsessään ovat neutraali asia, ja kielteiseksi ne muuttuvat vasta, kun ne yritetään kieltää ja tukahduttaa ja ”kärpäsestä tulee härkänen” – siis tunnereaktiot kasvavat kontrolloimattomiksi. Onneksi tunnetaitokasvatukseen on nykyään jo herätty.

Haluan tällä kirjoituksella tuoda esiin tunteiden kirjoa ja vaikutusta työnhakuun ja työntekoon. Olen tunteellinen ihminen, mutta työelämässä minäkin olen huomannut käyttäväni ”voimanani” ennemmin asia- kuin tunneosaamista (eikö ”tunteellinen” kuulostakin vähän samalta kuin ”epäammattimainen”?!). Uskon kuitenkin siihen, että tunneosaamisella on yhä kasvava merkitys työyhteisöissä. Ehkä erilaisista tunteista voi vielä tulla jopa työyhteisöjämme myönteinen voimavara?

Matkustetaan hetkeksi tunteisiin!

Mies riemuitsee silmät kiinni.

Kuva: Bruce Mars / Unsplash

Ilo ja mielihyvä

Iloa ei voi koskaan olla liikaa! Ei työelämässä eikä elämässä muutenkaan. Ilo ei ole (pelkästään) vitseille naureskelua työpaikan kahvihuoneessa (välillä se on sitäkin), vaan se on esimerkiksi merkityksellisyyttä, palkitsevuutta, läheisyyttä, onnistumista, yllättyneisyyttä, huvittuneisuutta, nautintoa ja lämpöä. Ilo on hymyä, myhäilyä ja hyvää mieltä.

Joskus tuntuu, että iloa pidetään toissijaisena asiana työpaikoilla, niin kuin se olisi vain turhaa hempeilyä. Suomalaisessa kulttuurissa ilo onkin aina ollut vähän epäilyttävä tunne ja iloista ihmistä on pidetty vähintäänkin yksinkertaisena tapauksena. ”Itku pitkästä ilosta”, on varmaan jokaiselle suomalaislapselle joskus sanottu.

Ilo näyttää yhdistyvän yllättävän usein työn kanssa, ainakin sen perusteella, että Google-tuloksissa esiintyy termiä ”työn ilo” niin erikseen kuin yhteen kirjoitettuna. Ja työ parhaimmillaan onkin iloinen asia. Usein syvin mielihyvä syntyy ponnistelun ja vaikeuksien voittamisen tuloksena, ei niinkään vaikkapa arpajaisvoitosta. Työssä onnistuminen ilostuttaa varmasti jokaista, sillä se tuntuu ansaitulta – ”minä tein sen!”.

Olen kokenut sen, miten työttömänä työnhakijana ilo on hukassa ja koko elämä tuntuu kilpistyvän tointa vailla olemiseen. Toiset ihmiset ovat merkittävä ilon lähde – emmehän jätä työnsä menettänyttä ystävää yksin? Miten voisi hakeutua toisten ihmisten seuraan ja löytää iloa elämäänsä vaikkapa vapaaehtoistyön kautta? Jokaisella meillä on oikeus tehdä asioita, jotka antavat iloa – ja työttömällä on siihen suorastaan velvollisuus.

Nainen on peittänyt kasvot käsillään.

Kuva: Dev Asangbam / Unsplash

Suru

Ihmiselle syntyy surua luopumisen ja irtipäästämisen seurauksena, kun kokee menettävänsä jotakin. Myös myönteisiin muutoksiin, kuten ylennyksen saamiseen tai aiempaa parempaan työpaikkaan vaihtamiseen, liittyy usein surua, koska muutoksessa joutuu luopumaan vaikkapa mukavista työkavereista tai tutuiksi tulleista rutiineista (luonnollisesti muutos usein myös pelottaa).

Itselleni suru on ollut voimakkaimpia tunteita, joita olen tuntenut työurani muutosvaiheissa. Ehkä se kertoo myös suremattomista suruista elämän varrelta mutta ainakin siitä, että olen aina muutoksessa menettänyt jotakin itselleni tärkeää. Hyvin usein suru on johtunut yhteisön menettämisestä mutta myös esimerkiksi siitä, että on kokenut tehneensä tärkeää työtä ja siitä luovuttuaan tuntee hetkellisesti menettäneensä missionsa – siis samalla ikään kuin yhden tarkoituksensa ihmisenä.

Työnhakijalle surua tuottaa kokemukseni mukaan erityisesti kielteisten vastausten saaminen työhakemuksiin. Surun taustalla on kokemus esimerkiksi osattomuudesta, ulkopuolelle jäämisestä ja kelpaamattomuudesta. Ja hylätyksi tulemisesta – vaikka kuinka selittäisi järjellä itselleen, että työpaikkoihin on paljon hakijoita ja kilpailu on kovaa. Tunnekokemuksia voi käsitellä järkeilemällä, mutta niitä ei pysty selittämään olemattomiin. Tunteet pitää vain hyväksyä.

Olen yrittänyt omassa elämässäni opetella, että suru ei ole kielteinen vaan kaunis tunne, juuri siksi, koska se kertoo minulle tärkeistä asioista. Surun kautta voi oppia paljon itsestään ja arvoistaan, joten surun ja suremisen kokemus voi auttaa kirkastamaan omia tavoitteita (tämähän on lehtijuttujen vakioaiheita). Suru ei myöskään ole tunne, josta tulisi pyrkiä kaikin keinoin eroon, vaan sen kanssa voi oppia elämään ja siitä voi jalostua ihmiseen esimerkiksi viisautta, lämpöä ja syvää inhimillisyyttä. Kaikista suurista tunnekokemuksista voi tulla voimavaroja työelämään, niin myös surusta.

Nainen halaa tyynyä.

Kuva: Alex Green / Pexels

Pelko

Koronapandemian myötä olemme eläneet jo pari vuotta harvinaisessa kollektiivisessa pelossa. Laajuudeltaan verrannollisen kokemuksen löytääkseen on ehkä mentävä niinkin kauas kuin toiseen maailmansotaan asti. Minun elinaikanani tällaista pelkoa on voinut kokea oikeastaan vain isojen terrori-iskujen yhteydessä, ja silloin pelon kokemus on ollut paljon nykyistä lyhytkestoisempi. Nyt olemme kuukausi toisensa perään joutuneet miettimään lähes päivittäin, ”mitähän tästäkin vielä seuraa”.

Perustunteena pelon tehtävänä on suojella meitä vaaroilta. Pelon hyvää vaikutusta on esimerkiksi se, että teemme riskilaskelmia omista tai vaikkapa yrityksen suunnitelmista. Tai että emme lähde pitkälle automatkalle pääkallokelillä, ellei ole aivan pakko. Tai että käytämme pyöräilykypärää liikenteessä kulkiessamme – pelko on usein myös järkevää, sillä lievimmillään se on olemassa olevien riskien tunnistamista ja niihin varautumista.

Mutta millaista on työyhteisössä, jossa vallitsevana perustunteena on pelko? Pelkoa on sanottu rakkauden vastakohdaksi, ja ainakin luovuuden vihollinen pelko kiistatta on. Pelossa ihminen lähinnä varmistelee selustaansa eikä käytä lahjojaan ja osaamistaan uuden luomiseen. Hyvinvoivaa ja menestynyttä työyhteisöä rakentavan johtajan kannattaakin kiinnittää erityistä huomiota turvallisuudentunteen luomiseen, mikä ei tietenkään tarkoita työntekijöiden ”hyysäämistä” tai mikromanagerointia. Jokainen työntekijä haluaa kuitenkin kuulla täyttävänsä työnantajan odotukset.

Työttömänä työnhakijana olen ollut ehkä enemmän peloissani kuin missään muussa vaiheessa elämääni. Suurin kysymykseni on ollut, kelpaanko enää koskaan mihinkään, ja itsensä rauhoittaminen työhakemusten keskellä ei ole ollut mitenkään helppoa. Huomion kiinnittäminen pieniinkin onnistumisen kokemuksiin ja myötätunto itseä kohtaan ovat auttaneet jaksamaan eteenpäin. Tärkeää on ollut myös toivon luominen pelon sijaan, mihin olen usein tarvinnut toisten ihmisten rohkaisevia sanoja.

Vihainen mies hampaat irvessä.

Kuva: Engin Akyurt / Unsplash

Viha

Vihan tunne herää esimerkiksi silloin, kun kokee tulleensa kohdelluksi väärin tai kun näkee, että jotakuta toista kohdellaan väärin. Viha on erittäin terve tunne, mutta vihan niin kuin muidenkin tunteiden ilmaisemiseen on olemassa parempia ja huonompia vaihtoehtoja. Vihan käsitteleminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä purkautumattomasta vihasta voi kehkeytyä katkeruutta.

Jos huomaa itsessään vihan tunteita työpaikalla, on syytä tarkastella, mitä tunteita vihan taakse kenties kätkeytyy ja mikä kokemus laukaisee vihaisuuden. Jos kyse on kaltoinkohtelusta, olisi tärkeää tuoda asia esiin ja päästä käsittelemään sitä. Koen, että erityisesti vihan käsittelemisessä asiakeskeisyys on toimivaa. Se voi auttaa tarkastelemaan tapahtumien syitä ja seurauksia, vaikka toki on tärkeää myös ”löytää raivohuoneensa” eli oma keinonsa purkaa vihan tunnetta vahingoittamatta itseään tai muita.

Parhaimmillaan vihasta voi ammentaa voimaa muutokseen. Viha voi saada ottamaan sen viimeisen uskaliaan loikan kohti tuntematonta tai kirjoittamaan työhakemukseen sen hieman liian rohkealta tuntuvan lauseen, jonka kuitenkin tietää olevan totta ja jonka haluaa tuoda itsestään esiin. Periksiantamattomuudessa ja sisussa on ainakin ripaus hyvää vihaa. Viha auttaa olemaan sen kokoinen kuin oikeasti on, niin ettei vähättele ja pienennä itseään.

Minulle viha on perustunteista vaikein. On ollut vaikeaa edes myöntää olevansa vihainen, ja kun vihaa ei pura sanallisesti tai muulla tavalla, sen kääntää helposti itseään kohti. Myös työelämässä vihan tunne on hankala, sillä sen ilmaiseminen koetaan helposti hyökkäyksenä vastapuolta kohtaan. Mutta voisiko viha olla oikein käsiteltynä muutosvoima myös työyhteisössä? Tähän tarvittaisiin tunteen hyväksymistä ja tunteen tuoman viestin kuuntelemista.

Emme ole tunteiden heittopusseja, mutta ne voivat osoittaa meille niin yksilöinä kuin yhteisöinä oikeaa suuntaa.

Kirjoittaja Anna Vuorinen on toimittajan identiteettiä sydämessään vaaliva viestinnän ammattilainen, joka työskentelee tällä hetkellä koulutussihteerinä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.