Usko tai älä, nurkan takana odottaa uusi hyvä

Olen kiitollinen töiden parissa saamistani ystävistä. Kuva: Justin Bhalla / Unsplash

Alan vaihtaminen on kuin nahan luomista uudelleen.

Tapasin juuri vanhaa työporukkaani, josta moni (minä mukaan lukien) on tullut eri vaiheissa irtisanotuksi samasta työpaikasta. Keskustelussamme toistui ajatus siitä, että olimme olleet sydämestämme sitoutuneita työhön ja työyhteisöön ja joutuneet irtisanomisen jälkeen etsimään itsemme työntekijänä ja ammattilaisena uudelleen, ikään kuin luomaan nahkamme. (Nyt sanoisin, että olemme saaneet tehdä sen, mutta aluksi töistä pois joutuminen tuntui kyllä rangaistukselta ja siltä kuin maaperä jalkojen alta olisi hävinnyt kokonaan.)

Oli mukavaa kuulla, että jokainen meistä oli kuitenkin löytänyt uuden työpaikan– monet jopa useita. Ihaillen kuuntelin, millaisia uusia taitoja entiset kollegani olivat viime vuosina oppineet. Aikamoisia monitaitureita! Entiset työkaverini olivat käveleviä todisteita siitä, että työssä oppii aina paljon muutakin kuin juuri niitä varsinaisia työtehtäviä ja -prosesseja ja että todella monet taidot ovat sovellettavissa muissakin tehtävissä ja töissä.

Oli myös ajatuksia jatko- ja uudelleenkouluttautumisesta. Ajattelin, että on upeaa elää aikana, jolloin viisikymppinen voi hyvin suunnitella kouluttautumista uudelle alalle. Hyvä oli tietysti myös jakaa niitä ei niin mukavia kokemuksia työpaikoista ja taputtaa toisiamme olalle siitä hyvästä, että olemme säilyttäneet terveytemme nykytyöelämän pyörteissä. Yhdessä totesimme, että onneksi se ajattelu on jo menneisyyttä, että minkään työn takia kannattaisi uhrata omaa tai läheistensä hyvinvointia.

Mihin sydän seuraavaksi vie? Kuva: Nick Fewings / Unsplash

Epävarmuuden sietämistä

Niin mukavaa kuin meillä olikin, ilta entisten työkavereiden seurassa sai minut myös muistelemaan irtisanomiseni aikoja. Alkusokista toivuttua ja alakulon aaltojen laannuttua uuden aloittaminen on raskasta mutta parhaimmillaan myös todella innostavaa. Sitä on kuin vuoristoradassa: Suree menettämäänsä tuttua ja turvallista ja samaan aikaan kokee kutkuttavaa kiinnostusta uuteen. Olo on toisaalta haikea, toisaalta voi kokea lähes riemastuttavaa kaiken auki olemisen tunnetta. Tyhjyys voi ahdistaa, mutta parhaimmillaan siinä voi kellua. Näin se kai elämässä menee: uuteen hyvään vaaditaan aina uhrauksia ja epämukavuuden sietämistä. Ja huonoistakin asioista voi versoa jotakin ihmeellistä.

Eikä epävarmuuden sietäminen lopu uuden työpaikan saamiseen – siitä se oikeastaan vasta alkaa. Olen ollut nyt neljä viikkoa uudessa työssä uudella alalla, ja rehellisesti sanottuna välillä tuntuu, että pääni räjähtää kaikesta uudesta tiedosta, ihmisistä, salasanoista, tietokoneohjelmista, kokouksista, englannin kielestä, exceleistä, termeistä ja vuorovaikutustyyleistä. Epävarmuuden kettu hiiviskelee välillä lähempänä työpöytääni ja välillä kauempana: Entä jos en pärjääkään? Mitä jos mokaan? Häivypä siitä häiritsemästä! Kyllä minä osaan – ei tämä nyt rakettitiedettä ole (ja joku kai sellaistakin tekee työkseen). Hengitän syvään, päätän keskittyä käsillä olevaan työtehtävään ja muistutan itseäni, että juoksen maratonia, en satasta. En osaa vielä kaikkea enkä vielä edes hahmota, mitä kaikkea minun pitää osata. Mutta aikaa on. Ja harva virhekään on katastrofaalinen. Useimmiten virheistä oppii.

Työ opettaa

Alanvaihto on yhä useamman edessä kerran tai useasti työuran aikana. Usein se tapahtuu uudelleenkouluttautumisen kautta, mutta varmaan yhtä usein metodina on ”työ tekijäänsä opettaa”. Uskon, että ihmiselle kehittyy elämänsä aikana eräänlainen työn (kuin työn) oppimisen taito. Hienosti puhuttaisiin kai työelämätaidoista, mutta minusta tässä potentiaalissa on paljon kyse myös itsetuntemuksesta: Tiedän, mitä jo osaan ja mitä minun pitää vielä harjoitella. Tiedän, miten opin parhaiten. Ja itsemyötätunnosta: annan itselleni aikaa ja tilaa uuden oppimiselle.

Kuuntele itseäsi ja kunnioita sitä, minkä kuulet. Kuva: Giulia Bertelli / Unsplash

Omia silmiäni avasi, kun eräällä työvoimatoimiston kurssilla kirjoitin auki edellisten pestieni työtehtäviä ja niiden eri vaiheita – mitä kaikkea olinkaan tehnyt ja millaisia asioita hallinnut osana työprojektejani! Onneksi CV-muoti (ja ehkä koko työelämä?) on muuttunut tittelipainotteisesta osaamispainotteiseksi – ja jopa persoonapainotteiseksi, niin että hienojen nimikkeiden sijaan arvostetaan taitoja ja sitä, millaista ihmisen kanssa on työskennellä ja millainen potentiaali hänessä piilee – mitä hänestä voi tulla, kun hän luo nahkansa uudelleen. Ihmisessä piilevän potentiaalin saa parhaiten esiin toinen ihminen. Toivottavasti jokaisella työpaikalla on sellainen porukka, jollaisesta olen kertonut tässä kirjoituksessa.

Kirjoittaja Anna Vuorinen on toimittajan identiteettiä sydämessään vaaliva viestinnän ammattilainen, joka työskentelee nykyään koulutussihteerinä.