Sain vakituisen työn – miten tästä eteenpäin?

Kirjoituskoneen näppäimistö
Kuva: Markus Winkler / Unsplash

Sain muutamia viikkoja sitten iloisen uutisen: työni Lapin TE-palveluiden viestintäasiantuntijana jatkuu vakituisena. Vakituisen työn myötä olen alkanut miettiä tarkemmin sitä, mitä työn määräaikaisuus tai vakituisuus ylipäätään minulle merkitsee ja miten omat käsitykseni työstä ovat vaikuttaneet identiteettiini. 

Olen aiemmin elämässäni tottunut siihen, että työpaikkoja tulee ja menee. Media- ja viestintäalalla työn pätkä- ja projektiluonteisuus on paremminkin sääntö kuin poikkeus, ja olinkin jo opiskeluaikana totuttanut itseni siihen ajatukseen, että työurani tulee todennäköisesti koostumaan monista lyhyistä projekteista yhden pitkäkestoisen työn sijaan. Vakituisen työn tällä alalla saa, jos tekee hommansa kaikkia muita paremmin, ja jos käy säkä – näin ajattelin.

Sitten kesällä 2020 tapahtui niin, että yhden puhelinsoiton ja työhaastattelun onnellisena seurauksena minut palkattiin Lapin TE-palveluihin viestintäasiantuntijan sijaiseksi. Sijaisuus tulisi kestämään vajaan vuoden, mikä tuntui vastavalmistuneesta, kolmen kuukauden työpätkiin tottuneesta taiteen maisterista ruhtinaallisen pitkältä ajalta. Pidin työstä saman tien, ja aloin nopeasti ajatella, ettei minua varsinaisesti harmittaisi, jos saisin tehdä tätä vähän pitempäänkin.

Sittemmin teimme työtovereidemme kanssa merkittäviä muutoksia organisaation ulkoiseen viestintään, ja kävi selväksi, että viestinnän tekijöitä tarvitaan uudistusten myötä enemmän. Niinpä organisaatiossa avattiin haettavaksi vakituinen viestintäasiantuntijan paikka, jota päätin hakea. Valtavaksi ilokseni sain paikan, ja vakituisena asiantuntijana olen saanut toimia vappupäivästä alkaen.

Good news lappunen

Kuva: Jon Tyson / Unsplash

Vakinaisen työn myötä olen alkanut ymmärtää, miten suuri osa identiteettiäni juuri tietyn tyyppinen työ on ollut ja millä tavoin olen hahmottanut itseäni työn kautta. Määräaikaisia töitä tehdessä jatkuva muutos ja epävarmuudessa eläminen olivat itsestäänselvyyksiä, ja olenkin aina liittänyt itseeni vahvasti sellaisia ominaisuuksia kuin joustavuus ja muutosmyönteisyys. Määräaikaisuuteen kuului aina virran mukana eläminen, ja ajattelinkin, että jatkuvaan muutokseen tottuneena ihmisenä minun resilienssini ja työelämän turnauskestävyyteni ovat kunnossa jotenkin automaattisesti. Vakituisuus puolestaan oli minulle vähän niin kuin Uluru, norsunluutornimainen pysyvyyden ja jatkuvuuden monumentti, jonka saavuttaminen merkitsisi jonkinlaista autuaaksi tulemista. Määräaikaisessa työssä kysyin itseltäni jatkuvasti “miten tästä eteenpäin?” -kysymystä, sillä paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto – vakituisen työsuhteen autuuteen puolestaan kuuluisi se, ettei moista tarvitse enää pohtia. Vakituisuushan tarkoittaa sananmukaisesti vakituista, varmaa, pysyvää, jatkuvaa. Sellaista, joka on niin muuttumaton, ettei sitä tarvitse oikeastaan edes ajatella.

Olen ollut vakituisessa virassa tähän mennessä vain muutamia päiviä, ja viikon takaisen minäni ajatukset naurattavat minua jo nyt.

Vuori Australiassa

Kuva: Ondrej Machart / Unsplash

Jos jokin asia nimittäin on varma, niin se, että ainoa varmuus on epävarmuus. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, ja resilienssiä sekä turnauskestävyyttä tarvitaan myös Urululle kiivetessä (jolle kiipeäminen muuten kiellettiin vuonna 2019). Varsin konkreettinen esimerkki tästä saatiin vappuaattona, jolloin työministeri Haatainen kertoi TE-palvelujen siirrosta kokonaan kuntien vastuulle. Uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2024, ja se tulee tarkoittamaan sitä, että TE-toimistolaisten työ väistämättä muuttuu. Asiantuntijoiden on kehitettävä osaamistaan vastaamaan uudenlaista työtä. On hankala sanoa vielä tässä vaiheessa, miltä työmme tulee käytännössä jatkossa näyttämään, ja uudistus osoittaakin hyvin sen, että muutos kuuluu pelin henkeen. Edes valtion organisaatiot eivät ole immuuneja muutokselle – nekin sopeutuvat ja muuttavat muotoaan, kun yhteiskunta sitä tarvitsee.

Vakituisessa työssä ei lopulta ole mitään ulurumaista – ja hyvä niin. Ihmiset ja organisaatiot eivät ole kivimonumentteja, jotka pysyvät samanlaisina tuhansien tai miljoonien vuosien ajan. Ehkä työn vakituisuus edustaa minulle jatkossa paremminkin sitä, että minulla on enemmän aikaa kehittää organisaatiotani, parantaa omaa turnauskestävyyttäni, kasvaa ja kehittyä osaajana juuri tämän työyhteisön kanssa. Se on virran mukana elämistä tässä ja nyt.

Katri Rantala profiilikuvaKatri Rantala on media-alan generalisti, intohimoinen luovan työn tekijöiden puolestapuhuja ja työelämän ilmiöiden ihmettelijä, joka pyrkii työssään tuomaan viranomaisviestintään ihmisläheistä otetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.