Palkkatoiveet ja todellisuus

Paljonko palkkaa kehtaa pyytää? Moni työtä hakeva miettii tätä kysymystä kirjoittaessaan työhakemusta paikkaan, jossa hakijan halutaan esittävän palkkatoiveen. Kysymys voi olla syvimmillään myös siitä, minkä arvoiseksi määrittelee itsensä. Minkä arvoinen olen työntekijänä tai ihmisenä?

Henkilökohtaisesti en ole joutunut juuri miettimään palkkatoiveita kuin vasta vuoden 2014 jälkeen, kun lähdin pois Puolustusvoimilta. Valtiolla tehtäväkohtainen palkka katsottiin kätevästi taulukosta. Aluksi oli voimassa ikälisäkäytännöt, mutta muistan, kun otettiin käyttöön henkilökohtainen palkanosa. Sitä kutsuttiin leikkimielisesti myös “pärstäkerroinlisäksi”. Vuosittain pidettävissä kehityskeskusteluissa esimies arvioi työntekijän henkilökohtaista työssä menestymistä ja tavoitteiden saavuttamista. Henkilökohtainen palkanosa on 17–37 % tehtäväkohtaisesta palkanosasta.

Minulla oli melkoisia haasteita hahmottaa palkkatasoani, kun aloin etsiä töitä siviilimarkkinoilta Puolustusvoimilla työskentelyn jälkeen. Voinko pyytää sellaista palkkaa, johon olin tottunut? Minun palkkani oli viimeisinä vuosina bruttona noin 2800 € (tehtäväkohtainen palkka + henkilökohtainen palkanlisä). Meillä on asuntolaina. Minulla on huollettavana myös kolme kasvavaa lasta. Voiko perusteluna pitää sitä, että haluaa sellaisen palkan, jolla tulee toimeen ja johon on tottunut? Arvelen, että kaikki ihmiset haluavat palkan, joka riittää enempääkin kuin vain välttämättömään. Lisäksi palkan suuruus vaikuttaa merkittävästi siihen, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi työssään.

Olen seurannut tuttavani ura- ja palkkakehitystä pitkään. Hän on alalla, jossa palkkoja poljetaan nähtävästi valtavan kilpailun takia. Hänen nykyinen palkkansa on tällä hetkellä 100 € huonompi kuin 10 vuotta sitten. Tehtävä on sama, mutta firma on eri. Mutta tuossa kyllä tulee ihmiselle sellainen olo, ettei työvuosien aikana kertynyttä ammattitaitoa ei arvosteta pätkääkään. Lisäksi indeksikorotukset on unohdettu kokonaan. Palkka on sitä tasoa, että sillä maksaa jotenkin pakolliset menot, mutta ei sitten tehdäkään mitään muuta. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Varmaankin ainut vaihtoehto olisi opiskella ja vaihtaa alaa.

Kuvat: Pixabay

Minulla itselläni on pian taas edessä palkkaneuvottelut, koska olen nyt työharjoittelussa ja toivon työllistyväni kyseiseen yritykseen. Tittelinä harjoittelusopimuksessa on sovellusasiantuntija. Teen myös digimarkkinointia ja myynnillisiä tehtäviä. Netistä vilkaisin, että sovellusasiantuntijan palkka voi olla 2700–3900 €. Markkinointisuunnittelijan keskipalkka näyttäisi olevan 3044 €. Lopullinen työtehtäväni määrittelee sen, mitä voin pyytää, mutta minulla on jo visio siitä, mitä haluan.

Palkkaneuvotteluissa ovat vastakkain työntekijän toiveet ja työnantajan realiteetit. Paljonko työnantaja on valmis maksamaan työstä? Kuinka yritys arvottaa työntekijän työpanoksen? Kuinka paljon koulutus vaikuttaa palkkaan? Onko kyseessä tehtäväkohtainen palkka, johon ei pitkä työkokemus vaikuta mitenkään?

Yhteiskunnassa puhutaan taas siitä, että palkansaajien ostovoiman pitäisi lisääntyä, jotta kotimaan talouskasvu jatkuisi. Palkankorotuksiin kuitenkin suhtaudutaan tietyissä piireissä nihkeästi. Tilastokeskuksen tarkan määritelmän mukaan Suomessa yksin asuvan työssäkäyvän köyhän käteen jää noin 1200 € kuussa nettona. Löysin myös netistä määritelmän, jonka mukaan matalapalkka-ala on sellainen, jossa kuukausipalkka on alle 2000 € bruttona. Matalapalkka-aloillakaan ostovoimaa ei juurikaan ole.

Eikö se olisi hyvä juttu, että jokaisella ihmisellä olisi riittävästi ostovoimaa? En usko, että on koko kansakunnan etu, että matalapalkkatyö lisääntyy ja samalla heikennetään työehtoja. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus elää palkallaan.

Kannustaisinkin jokaista olemaan luja oman palkkatoiveen kohdalla. Älkää antako liian helposti periksi.

Kirjoittaja Heidi Haataja on liminkalainen kulttuuripersoona, joka höpöttää mielellään sosiaalisessa mediassa, kunnanvaltuuston kokouksissa ja esiintymislavoilla.