Ihmisen kokoisen maailman äärellä – mitä sinulle kuuluu?

Meillä tuntuu olevan aina kiire. On niin kiire, ettei pysähdytä kysymään, “mitä sinulle kuuluu”. Kun on ainainen kiire jonnekin, niin missä välissä ehtii kohdata toisen ihmisen? Työkaveri, alainen, esihenkilö, asiakas. Kuinka me kohtaamme heidät? Kuinka me kohtaamme toisemme?

”Minä otan toisen silmät ja panen ne omieni tilalle ja tuo toinen ottaa minun silmäni ja katselee maailmaa ja minua niillä.”
([Totro (1979) Leppisaaren (2000, 231) mukaan] väitöskirjassa Kohtaaminen, opettajuuden ydin? Wihersaari 2011.)

Etelä-Savon Lapsiperheiden muutosohjelman varhaisen tuen kehittämisohjelmassa pohdittiin aitoa kohtaamista. Pohdinnoissa nousi esiin kunnioittaminen, luottamus, pysähtyminen ja kannustaminen (Hanhela & Manninen).

Töissä sinulla on kiire, kun työkaveri tulee luoksesi. Hän haluaisi puhua jostakin. Et millään ehtisi, kun deadlinet painaa päälle. Kuinka toimit? Hätäiletkö, voidaksesi keskittyä taas työhösi – vai kannustaisitko häntä kertomaan, mitä mielenpäällä on.

Sinulla on asiakastapaaminen. Omassa elämässäsi on tapahtunut muutoksia, jotka mietityttävät sinua. Pystytkö unohtamaan itsesi hetkeksi ja olemaan läsnä toiselle ihmiselle?

Pysähtyminen jonkun ihmisen äärelle. Omien ajatusten ja oletusten hiljentyminen. Verrataan kohtaamista merimaisemaan. On ihana pysähtyä katsomaan kaunista, ulapalle laskeutuvaa aurinkoa ja pilvien pastillivärejä. Tuoksutella merta ja tuntea pientä kesätuulen virettä. Kuulla kurkien huuto ja miettiä, minne linnut ovat matkalla, lähtevätkö ja palaavatko. Tunnet olevasi läsnä omassa kehossasi.

Entä, jos tämä kaunis kuva olisikin toinen ihminen. Pysähtyisitkö, näkisitkö hänet?

Kuva: Pixabay

Oletko paikalla vai läsnä?

Läsnäolon on toiseen ihmiseen keskittymistä, mutta ennen sitä sen tiedostamista, mitä itsessä ja omissa tunteissa tapahtuu. Päätös unohtaa itsensä edes hetkeksi. Kun tunnen itseni ja olen läsnä itselleni, olen läsnä myös toiselle. Meillä kaikilla on omat traumamme ja historiamme, mutta mitä enemmän omia asenteita ja oletuksia tunnistaa, sitä helpompaa on kohdata toinen ihminen tarinoineen. Antaa toisen tulla kuulluksi ja tulla vastavuoroisesti itse kuulluksi. Eikä pelkää omaa reaktiota, jonka toisen sanat mahdollisesti herättävät.

Uskallatko olla avoin ja luottaa toiseen ihmiseen?

Wihersaari (2011, 56) kirjoittaa, että ”kohtaamisessa toinen ihminen murtautuu minun maailmaani”. Se edellyttää minulta valmiutta olla avoinna. Tämä vaatii luottamusta: voinko luottaa siihen, että toinen ei hyökkää minua vastaan tai tuomitse minua siitä, mitä nyt aion sanoa. Voinko luottaa siihen, että minut hyväksytään sanomieni sanojen jälkeenkin. Kunnioituksen kokeminen on luottamuksen edellytys.

Anna toisen ihmisen olla sellainen, kuin hän on

Antaa toisen olla sellainen kuin hän on. Tapaat esimerkiksi maahan muuttaneen henkilön, joka ei voi uskontonsa vuoksi kätellä sinua. Miltä se tuntuu? Kestätkö tunteesi, sen mitä tapahtuma sinussa herättää? Voitko vaatia häntä toimimaan kuten itse toimit? Entä ne kantasuomalaiset, jotka eivät syystä tai toisesta kättele. Onko tässä joku ero?

Mitä jos antaisi toisen tehdä omat valintansa. Antaisi vapauden olla mitä hän haluaa ja tulla miksi hän tulee. Hyväksyä erilaiset tavat ja mielipiteet. Onhan se vaikeaa, mutta että ei pelkäisi vierasta, erilaista.

Empatia, toisen tarinan kuunteleminen, tuomitsematta jättäminen ja mielipiteiden vapaus. Antaisi toiselle nähdyksi tulemisen kokemuksen kohtaamisen kautta. Antaisi tämän tuntea ”ihmisen ainutlaatuisen tilanteen huomioon ottamisen, ihmisen ihmiseksi tulemisen” (Wihersaari, mt. 125.) ja maailmaan kuulumisen kokemuksen. Ja parhaimmassa tapauksessa itse voisi kokea saman.

Jokaisella on oma tarina

Meillä on tapana luokitella asioita lokeroihin: maahanmuuttaja, mielenterveyskuntoutuja, työtön… jotta ymmärtäisimme maailmaa paremmin. Eikä se ole väärin, kunhan ihmiset eivät arvota toisiaan lokeroinnin pohjalta. Jokainen hakee turvaa ympärilleen ja sitä samanlaisuus voi herättää, mutta miksi pelätä erilaista? Voisimmeko vain ajatella, että me kaikki olemme yksilöitä ja jokaisen ihmisen mukana tulee kokonainen tarina. Ei sitä tarinaa tarvitse pelätä. Sinun asiaksesi vain jää, miten siihen suhtaudut.

Kirjoittaja Marianne Leimio-Seppä on koulutukseltaan VTM kulttuuriantropologi ja tehnyt työuransa maahanmuuton ja kotoutumisen parissa.