Kuva: Glenn Carstens -Peters / Unsplash
Oli ”kuumottavaa” hakea ensimmäistä kertaa asiantuntijan tehtävään. Miten ikinä rahkeeni voisivat sellaiseen riittää? Mutta kuinka kävikään, kun aloin löytää itseni juuri asiantuntija-nimikkeen alta?
Monilla suomalaisilla on vanhastaan ollut vain yksi ammatti ja jopa vain yksi työpaikka. Lapsuuden kaveripiirini vanhempien ammatit näyttäytyivät selkeinä: opettaja, pankin täti, kaupan kassa, hammaslääkäri, tehdastyöntekijä… Lama-ajasta huolimatta lähes kaikilla tuntui olevan selkeä status ja puuhaa päiviksi, eikä työttömyyttä näyttänyt työkykyisillä ihmisillä kestävän kovinkaan pitkään.
Kansamme koulutustaso on noussut ja samalla työmarkkinat ovat monimutkaistuneet ja -muotoistuneet huomattavasti. Enää harva valmistuu varsinkaan korkeakoulusta johonkin tiettyyn ammattiin, vaan opintojen olennaisinta oppia laaja-alaisen tietopohjan lisäksi ovat esimerkiksi tiedonhakutaidot, tiimityö- ja projektitaidot sekä kieli- ja viestintätaidot. Aika monelle onkin varmasti tuttu oivallus siitä, että oma osaaminen ei ole sidottu tiettyyn ammattiin vaan olemme asiantuntijoita. Asiantuntijuudessa olennaisempaa on se, mikä minua kiinnostaa ja mitä halajan oppia lisää, kuin se, mihin olen saanut muodollista koulutusta.
Ei pätemiselle
Työnteko on yhä useammilla aloilla suuntautumista uusien haasteiden ottamiseen, joustavuuteen ja jatkuvaan osaamisen kehittämiseen sekä sitä, että ajattelee osaamistaan resurssina, joka on käytettävissä monissa erilaisissa tehtävissä. Asiantuntijan tunnusmerkkejä ovat muun muassa muistitoiminnot, rikas tietoperusta, tiedon organisoituminen, tiedon ja käytännön yhdistäminen, havainto- ja päätöksentekoprosessien suhde sekä mahdollisuus ja taito käyttää erilaisia tietolähteitä. Juuri kaikkea tätähän nykyään opinnoissa havitellaan ja haalitaan, sen oman alan ja mielellään vähän sivualojenkin perustiedon lisäksi.
En näe asiantuntijuutta menneiden aikojen maisterin tyyppisenä ”pätemistittelinä”, vaan oikeastaan soisin termin tulevan laajempaan käyttöön niin, että yhä useampi voisi ylpeästi sanoa olevansa asiantuntija – osittain näin onkin jo tapahtunut, kun seuraa esimerkiksi työpaikkailmoituksista haussa olevia työpaikkoja.
Työpaikkailmoituksissa näyttäisi olevan kahta koulukuntaa: niitä, joissa arvostetaan asiantuntijamaista lähestymistapaa työhön, sekä niitä, joissa luetellaan tarkasti kaikki työhön tarvittava osaaminen ja lisätään litanian perään iso piste – ei joustoa. Jälkimmäinen toimii varmasti monissa ammateissa ja kenties parhaiten niissä ”perinteisissä”, joita digivallankumous ei ole paljoakaan hetkauttanut. Silti nimenomaan asiantuntijuuden lisääntymistä työelämässämme kaivataan – ilmapiiriä, joka kannustaa tutkimaan, soveltamaan ja innovoimaan. Se, että yhä useampi mieltäisi itsensä asiantuntijaksi, olisi Suomelle merkittävä kilpailuvaltti, ja asiantuntija-asenteesta olisi varmasti hyötyä myös perinteisissä ammateissa.
”En (vielä) tiedä, mutta otan selvää”
Yksi iso muutos minun työnhakuni aikana on ollut se, että olen alkanut mieltää itseni asiantuntijaksi ja suuntautua työnhaussa ja tulevaisuudensuunnitelmissani asiantuntijuuteni esiintuomiseen ja kehittämiseen. Asiantuntijuuden rakentaminen ei ole kiinni tietystä työpaikasta tai työnkuvasta, vaan olen voinut rakentaa tätä uutta identiteettiäni myös nyt työnhakuajalla. Tunnistan, että lapsuuteni käsitys työelämästä on vielä aika valloillaan päässäni ja ajattelun avartuminen siihen, että voin tosiaan sijoittua hyvin monenlaisiin tehtäviin, on vasta meneillään mielessäni. Näen tällaisen keskeneräisyyden hyväksymisen toisaalta myös yhtenä osana asiantuntijan asennetta. Paradoksaalista tai ei, asiantuntijan ei tarvitse tietää kaikkea kaikesta heti.
Asiantuntijan sudenkuoppa on toisaalta juuri se, mikä on myös hänen valttinsa: monialaisuus ja joustavuus. Mitä tavoitella, kun ”eniten kiinnostaa kaikki”? Liian monelle alalle kurotteleva asiantuntija polttaa helposti itsensä loppuun, ja omaa paikkaa työelämässäkin voi olla hankalaa löytää. Jos asiantuntijuus yhdistyy ihmisessä vielä kaiken kokemiseen voimakkaasti (kuten minulla), asioiden pallottelu- ja sparrausseuraa ja tukea työnhakuun ei varmasti voi hakea ja saada liikaa. Asiantuntijatyön lisääntyminen onkin haaste myös työvoimapalveluille.
On todella tärkeää, että asiantuntija itse tunnistaa todellisia kiinnostuksenkohteitaan (ei välttämättä niitä juuri sillä hetkellä trendikkäitä) ja tunnustaa ne, jolloin on helpompaa suunnata resurssinsa siihen, missä ne tulevat optimaalisimmin käyttöön. Vähintään yhtä tärkeää on osata sanoittaa asiantuntemustaan ja omaa työpersoonaansa niin, että muutkin saavat kiinni, millaisesta tyypistä millaisella osaamiskartalla tässä onkaan kysymys. Millainen asiantuntija olen?
Lähde: Lehtinen, E. & Palonen, T. 2011. Asiantuntijaosaamisen luonne ja osaamisen tunnistamisen haasteet. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 13 (4), 24–42.
