Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli
Työnhaku on prosessina erittäin raskas ja usein myös hieman kivinen tie. Halusin avata omaa työnhakukokemustani myös muille asian kanssa kamppaileville, lähinnä ehkä vertaistuen vuoksi.
Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana hakenut moniin kymmeniin avoimiin työpaikkoihin. Omaksi ilokseni pääsin melkein jokaiseen haastatteluun, johon hakemuksen laitoin. Eikö olekin hienoa? On, tiettyyn pisteeseen asti.
Ensimmäiset haastattelukutsut olivat imartelevia, ja sain näistä valtavasti voimaa työnhakuun.
Haastattelut olivat ja menivät. Kuitenkin jokaisesta näistä tuli vastaus, että jäin toiseksi. Mitään vikaa ei ollut, mutta toisella oli enemmän kokemusta, koulutusta tai mitä ikinä sillä kertaa sattuikaan olemaan.
Jälkeenpäin aloin tästäkin pohtia, oliko tämä vain tapa päästä nopeasti seuraaviin rekrytoitaviin, eikä näin ollen tarvinnut jäädä kertomaan, mitä olisin voinut tehdä seuraavassa tilanteessa paremmin.
Positiivisesti ajattelin ensin, että eipä se mitään, saipahan hyvää harjoitusta sitten sen tosipaikan tullessa.
Tämä kuvio toistui kuitenkin useita, melkeinpä kymmeniä kertoja. Lähetin hakemuksen, sain kutsun haastatteluun ja viikko kaksi sen jälkeen soiton tai viestin “Kiitos, mutta ei kiitos”. Muutamien kertojen jälkeen tämä alkoi tuntua vielä pahemmalta kuin se, että ei olisi päässyt haastatteluun lainkaan. Miksi? Siksi, että on laiha lohtu, jos osaa kirjoittaa hyvän CV:n, mutta paikan päälle päästessä ei se sinun naamasi miellytäkään rekrytoijaa.
Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli
Nyt jälkeenpäin kun ajattelee asiaa, pystyy sitä miettimään järjellä. Aina eivät henkilökemiat kohtaa, ja tällöin on (ehkä) parempi jo tietää se haastatteluvaiheessa. Joskus vain on huono tuuri, jännittää tai hyviä hakijoita on monia. Kyllähän näitä syitä löytyy vaikka millainen litania, minkä takia ei tällä kertaa tärpännyt työnhaussa. Kuitenkaan siinä epätoivon hetkessä, kun kuulee sanan “ei” kerta toisensa jälkeen, ei mikään näistä ei tunnu olevan järkevä syy siihen, ettei sinua valittu (taaskaan).
Useampien pettymysten sattuessa samalle viikolle oli erittäin hankalaa olla syyttämättä itseään, sillä olinhan päässyt haastatteluun. Vian on siis pakko olla minussa eikä hakemuksessani – ajattelin silloin. Tässä kohtaa eivät myöskään enää tsempanneet samalla tavalla ne läheisten motivointiviestit (vaikka ne ovatkin aina tervetulleita), vaan huomasin, kuinka korvaamatonta on tuki niiltä, jotka ovat samassa tilanteessa ja käyvät samaa raskasta polkua läpi. Haluankin kiittää kaikkia Piilo-osaajien jäseniä, joiden kanssa olen saanut jakaa tätä matkaa, purkaa tuohtumusta ja pettymystä. Olette olleet korvaamaton tuki!
Jälkeenpäin on helppo huudella, kuinka sen täydellisen matchin osuessa kohdalle sen “vain tietää”, että tämä paikka on tarkoitettu mulle.
Se tunne, kun kemiat kohtaavat molemmin puolin pöytää, on käsin kosketeltavaa. Juttua riittää ja tunnelma on sopivan kevyt, vaikkakin jännittää. Kun se oikea paikka tulee kohdalle, loksahtaa kaikki paikoilleen, eikä ole tarvetta etsiä syitä muusta kuin siitä, että minä olin täydellinen tähän paikkaan ja siksi minut valittiin. Toisin päin ajateltuna tämä taas tarkoittaa niihin lukuisiin paikkoihin, joihin minua ei valittu, että en ollut niihin välttämättä täydellinen osuma ja siksi minua ei valittu. Ei siksi, että olisin ollut epäpätevä, vaan siksi, että joku oli vieläkin parempi.
Nyt on helppo hymyillä, sillä kaiken tämän jälkeen löysin sen. Nimittäin oman, unelmieni työpaikan.
