Uudenlainen työnhaku kasvatti mukavuusaluetta
Kuva: Laura Tammisto / Studio Torkkeli
Kävin viime viikolla Duunitorilla Aki Ahlrothin vieraana Työnhakijan ääni -podcastissa, ja siitä innostuneena ajattelin jakaa myös täällä tärkeimmät opit omasta työnhakukokemuksesta ja onnistumisesta. Tiedän, että kaikilla on oma polkunsa, kaikkien tarina ei mene samalla tavalla, mutta uskon kuitenkin siihen, että samat lainalaisuudet toimivat meillä kaikilla. Kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet saavuttaa asioita, kun menee rohkeasti kohti unelmiaan ja nauttii jo matkasta. Eihän se pelkkää myötämäkeä ole, mutta ne vastamäetkään eivät uuvuta, kun mieli on kirkas ja eteenpäin suuntaava.
Minä aloitin uudenlaisen työnhaun oikeastaan jo keväällä 2015, kun osallistuin Jari Sarasvuon verkkokurssille Puolita vitutus, tuplaa tulokset (PVTT). Olin silloin töissä service deskissä, ja aloin kurssin harjoitusten myötä suhtautua pieteetillä työhöni. Erityisesti kiinnitin huomiota asiakaskohtaamisiin. Olin ehkä myös hieman kapinallinen, kun en suostunut tuijottamaan mittareita kovin tarkasti, vaan pyrin hoitamaan asiat niin hyvin kuin pystyin. Opettelin luottamaan siihen, että pitkäjänteinen työ kannattaa. Aloin harjoitella sitä, että jos joku työtehtävä tuntui haastavalta, tartuin siihen silti. Kasvatin itseäni sietämään vihaisten asiakkaiden aiheuttamaa epämukavuutta. Minussa alkoi voimistua ymmärrys siitä, että pystyn, osaan ja kehityn.
Syksyllä 2017 aktivoiduin työnhaussa oikeasti. Määräaikaisuuteni oli päättynyt äitiysloman alkaessa ja olin halukas tekemään muita töitä. Toki minua kyseltiin takaisinkin, mutta halusin muuta. Aloitin työnhaun perinteisin keinoin päivittämällä CV:n ja laittamalla joitain hakemuksia. Jotenkin kuitenkin tiesin, ettei se tule toimimaan minun kohdallani. Koska kylmäsoitot tuntuivat minusta maailman kammottavimmalta asialta, olin varma, että se on se hinta, jonka joudun uudesta työpaikasta maksamaan. Otin haasteen vastaan ja aloin mennä sitä kohti. Pienin tunnustelevin askelein hivutin epämukavuusalueen rajaa kauemmaksi. Pia Koposen kirja Lupa mokata ja sen moninaiset harjoitukset “elämysalueen” kasvattamiseen oli siinä iso apu.
Jälkeenpäin on hykerryttävää katsoa polkua taaksepäin. Kaikki kokemani toi minut siihen pisteeseen, että sain työn, joka sopii minulle kuin nenä päähän ja jossa tunnen kehittyväni kokoajan. Käytän edelleen niitä oppeja, joita työnhakuaikana keräsin. Yhtä kiitollisena kuin vuosi sitten ensimmäisenä työpäivänä saan astella Tilkanmäellä pääovista sisään ja se tuntuu edelleen yhtä hienolta.
Yksin en olisi kuitenkaan mitään. Kun aloin kurottaa kohti muita ihmisiä, sain tukea ja voimia jaksaa eteenpäin taas yhden askeleen verran. Haluan mainita erityisesti oma valmentajani Marika Lehtosen Valmennuskeskus Publicista, joka johdatti minut kylmäsoittojen maailmaan ja ohjasi minut Piilo-osaajiin. Jaana Saramiehen, jonka avulla uskalsin julkaista profiilini Piilo-osaajien nettisivuilla. Vielä uudelleen Jari Sarasvuon, jonka oppeja kertasin PVTT-kurssilla myös syksyllä 2017. Trestartin ihanat Jenni Santanen, Hannu Hynönen ja Petteri Valonkallio, teette mahtavaa työtä pajojen ja muiden tapahtumien parissa. Unohtamatta Uratehdasta, jonka tapaamiset ja tapahtumat ovat olleet myös merkittäviä matkallani. Tämä lipsahti nyt vähän kiitospuheiden puolelle, mutta menköön. Kiitos te kaikki ihanat piilo-osaajat, kohtaamani ihmiset erilaisissa tapahtumissa ja LinkedInissä(!). Kiitos, kun annoitte minulle aikaanne ja tukeanne. Ilman teitä en olisi onnistunut. Ja erityiskiitokset Aleksi Yrttiaholle mahdollisuudesta näyttää kynteni. Kiitos, kiitos, kiitos!
Kirjoittaja Virpi Naukkarinen harjoittaa elämässään rohkeutta ja elämysalueen kasvattamista. Hän työskentelee tällä hetkellä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella IT-palvelupäällikkönä mutta kokee tärkeäksi olla edelleen mukana Piilo-osaajien toiminnassa tukemassa muita työnhakijoita.
Virpin aiempia blogitekstejä:
Työnhakuun vipuvoimaa intohimosta
Intohimoa ei voi löytää, se voi vain löytyä
Osaaja pois piilosta – Virpin tarina
